Aseet

Ken, Tachi, Katana

Antiikkiset japanileiset miekat/terät erotetaan iän perusteella toisistaan alla olevan luokituksen mukaan.

Jōkotō (antiikin miekat, ennen 900)

Kotō (vanhat miekat, 900–1596)

Shintō (uudet miekat, 1596–1780)

Shinshintō (uudemmat miekat, 1781–1876)

Gendaitō (modernit miekat, 1876–nykypäivä)

Japanilainen miekka on kehittynyt historian aikana ensin suorasta Tsurugista/ Ken, ratsuväen suosimaan Tachiin ja siitä Katanaan. Tsurugeja käytettiin Japanissa Kofun kaudella (300-538) Heian kaudelle (794-1185) saakka. Se on suora kaksiteräinen miekka. Miekan käytöstä siltä ajalta ei ole selvinnyt perimätietoa tai dokumentteja. Nykyään suora miekka yhdistetään Japanin mytologiaan ja sitä käytetään uskonnollisena symbolina Japanissa. Kuuluisin tsurugi on Kusanagi-no-Tsurugi (ruohoa leikkaava miekka) joka on yksi kolmesta keisarillisen vallan artefakteista ja edustaa rohkeutta.

Piirroksen tehnyt Jaakko Honkanen
Piirroksen tehnyt Jaakko Honkanen

Japanissa Heian-kaudella (794-1185) Japanissa käytettiin useaa miekka tyyppiä. Tsurugi ja yksiteräinen suora miekka chokutō olivat saapuneet Manner-Kiinasta tai saaneet vahvasti vaikutteita Manner-Kiinan miekoista. Warabitetō on todennäköisesti ollut aikainen miekkamalli, joka oli paikallinen Japanissa, siitä miekkatyylistä kehittyi tatchin edeltäjä Kenukigata-tachi. Warabitetō oli leveä lyhyt yksiteräinen miekka, jonka kahva ja terä oli taottu yhtenäisestä palasta terästä eikä kahvassa ollut puuosia. Kenukigata-tachi oli muodoltaan jo paljon lähempänä tachia, se oli ohuempi ja pidempi, Warabitetōn tavoin sen kahva oli taottu osana terää eikä kädensijassa ole puuosia. Sen sijaan kahvassa on ontto keskusta, joka muistuttaa Kenukia, perinteistä hiuspinsettiä. Kenukigata-tachissa oli myös ensimmäistä kerta japanilaiselle miekalle tyypillinen viisi- tai kahdeksankulmainen miekan poikkileikkaus shinogi-zukuri.

Kun Kenugigata-tachin kahvan ruoto eli nakago kehittyi, siihen kiinnitettiin mekugitapilla tsuka eli kahva, josta syntyi varsinainen tachi miekka erityisesti ratsuväen tarpeisiin. Ratsuja käyttävien samuraitten pääase oli ensin jousi, myöhemmin keihäs ja naginata, tachi oli läpi historian vara- aseen roolissa. Tachia kannetaan vyöllä terä alaspäin roikkuen, mikä mahdollistaa helpon miekan vedon hevosen selässä. Paljaan terän, josta puuttuu kahva, voi tunnistaa tachiksi sepän allekirjoituksesta mei:stä, joka japanilaisissa miekoissa kaiverretaan nakagoon osoittamaan käyttäjästä poispäin niin sanotulle omote puolelle kun terää kannetaan vyöllä. Eli yksi tapa erottaa katana, jota kannettiin terä ylöspäin ja tachi toisistaan on allekirjoituksista, jotka ovat päinvastaisilla puolilla toisiinsa nähden. Ratsuväen käyttämä tachi on päämääräisesti yhdenkäden viiltomiekka, jota voidaan käyttää myös kahdella kädellä.

Mongolit yrittivät valloittaa Japania Kamakura-kaudella, joka aikaansai merkittävää kehitystä miekkojen valmistustekniikoissa. Masamune joka edusti Sōshū tyyliä/sepänpajaa, tutki taistelussa vääntyneitä ja katkenneita teriä, hän kehitti tyylin, jossa kovan hiiliteräsytimen sivuihin ahjohitsataan pehmeämpää terästä. Hän kehitteli myös vallankumouksellisia karkaisu- ja lämpökäsittelymenetelmiä. Tämä mahdollistaa leikkaavan terän, joka on merkittävästi kovempi (rockwell, kovuusasteikolla 60) kuin vastaavat eurooppalaiset miekat (yleensä rockwell 48-52), mutta riittävän joustavan pehmeämmän munen eli miekan selän (rockwell 40) takia se ei katkea. Hän loivensi valmistamiensa tachien kaarta, pidensi pistokärkeä parantaen miekan pisto- ja leikkausominaisuuksia. Tachi pysyi käytössä katanan rinnalla erityisesti korkea-arvoisten komentajien aseena, merkkinä heidän asemastaan katanan rinnalla myöhempinäkin aikakausina.

Katana kehittyi jalan taistelevien alempiarvoisten samuraitten kantamasta Sasuga (刺刀) veitsestä. Myös korkea-arvoisten ratsastavien samuraitten koshigatana veitsi saattoi antaa vaikutteita. Jalkaisin taistelevat samurait kantoivat Kamakura kaudella (1185–1333) usein naginataa pääaseenaan ja Sasuga veistä vara-aseena. Nanboku-chō kaudella (1336-1392) pitkät aseet kuten ōdachi kahden käden miekat olivat suosittuja ja Sasuga pikkuhiljaa piteni katanan mittaiseksi. Katanana voidaan pitää vyöllä terä ylöspäin kannettavaa, viiltoon ja pistämiseen soveltuvaa miekkaa, jonka pituus on yli 2 shakua (noin 60 cm). Vasta 1400-luvun alussa sepät vaihtoivat mei allekirjoituksen puolta miekan ruodossa, koska heidän tekemiään miekkoja alettiin kantaa terä ylöspäin vyöllä katanan mukaisesti. Terminä katana on hiukan harhaanjohtava, se itseasiassa tarkoittaa mitä tahansa yksiteräistä käyrää miekkaa esimerkiksi sapelia. Uchigatana on oikea termi aseelle, joka yleisesti tunnetaan länsimaissa japanilaisena katanana. Koska sodankäynti muuttui enemmän suurien armeijoiden väliseksi sodankäynniksi, jossa keihäs syrjäytti naginatan ja 1500 luvun lopussa portugalilaiset toivat tuliaseen Japaniin, katana syrjäytti tachin. Katanaa oli helpompi kantaa ja käyttää jalan taistellessa. Monta tachia leikattiin nagakosta lyhyemmäksi, jotta niistä saatiin tehtyä katanoita, siitä käytetään suriage (磨上げ) termiä. 

Muromachi kaudella aseita oli helposti saatavilla. Maanviljeljät, kyläläiset ja munkit saivat kantaa ja omistaa miekkoja. Vuonna 1588 Toyotomy Hideyoshi kielsi aseiden hallussapidon maanviljeliöiltä pani täytäntöön miekkajahdin, jossa miekat takavarikoitiin väkisin kaikilta maanviljeliöiltä.  

Edo-kaudella, kun Japanin sisällissodat olivat päättyneet vuonna 1638, Tokugawa Bakufu, eli sotilashallinto määräsi, että samuraitten oli kannettava kahta miekkaa, Katanaa ja Wakizashia, säädettiin myös laki rajoittamaan miekkojen pituutta. Katana ei saanut olla 84.8 cm pidempi.  Wakizashi sai olla 51.5 cm pitkä. Näitä rajoituksia muutettiin 1712 jolloin katanan pituus rajoitettiin 87.6 cm ja wakizashin 54.5 cm. Pikkuhiljaa katanan standardi pituudeksi tuli 70 cm. Ennen rajoituksia japanilaisten miekkojen pituus vaihteli merkittävästi aikakauden muodin ja käyttäjän mieltymysten mukaisesti.

Tokugawa Shogunaatti vaati, että samuraitten tuli kantaa kahta miekkaa merkkinä heidän asemastaan, sitä kutsutaan daishō:ksi. Pitkä miekka oli katana ja lyhyt oli joko wakizashi tai tantō. Sisätiloihin kotiin tai aatelisen tiluksille siirtyessä katana annettiin palvelijalle, jonka tehtävänä oli huolehtia ja pitää kirjaa miekasta vierailun ajan. Miekat yleensä säilytettiin erityisessä kaapissa sisääntulon lähettyvillä. Lyhyttä miekkaa yleensä sai kantaa mukanaan.

Bujinkanissa miekka tekniikat tulevat päämäräisesti Kukishinden ryusta ja Togakure ryusta.

fiFinnish