Japanilainen miekka on kehittynyt historian aikana ensin suorasta tsurugista / kenistä ratsuväen suosimaan tachiin ja siitä katanaan. Tsurugia käytettiin Japanissa Kofun-kaudelta (300-538 jaa.) aina Heian-kaudelle (794-1185 jaa.) saakka. Miekan käytöstä edellämainitulta ajanjaksolta ei ole kuitenkaan selvinnyt perimätietoa tai dokumentteja. Nykyään tsurugin kaltainen suora miekka yhdistetään Japanin mytologiaan ja sitä käytetään uskonnollisena symbolina. Kuuluisin tsurugi on Kusanagi-no-Tsurugi (ruohoa leikkaava miekka), joka on yksi kolmesta keisarillisen vallan artefakteista ja edustaa rohkeutta.
Antiikkiset japanileiset miekat/terät erotetaan iän perusteella toisistaan alla olevan luokituksen mukaan.
– Jōkotō (antiikin miekat, ennen 900 jaa.)
– Kotō (vanhat miekat, 900 – 1596 jaa.)
– Shintō (uudet miekat, 1596 – 1780 jaa.)
– Shinshintō (uudemmat miekat, 1781 – 1876 jaa.)
– Gendaitō (modernit miekat, 1876 jaa. – nykypäivä)
Heian-kaudella Japanissa käytettiin useampaa erilaista miekkatyyppiä. Tsurugi ja yksiteräinen suora miekka chokutō olivat saapuneet manner-Kiinasta tai saaneet vahvasti vaikutteita manner-Kiinan miekoista. Warabitetō on todennäköisesti ollut varhainen miekkamalli, joka oli paikallinen Japanissa. Tästä miekkatyypistä kehittyi tachin edeltäjä kenukigata-tachi. Warabitetō oli leveä, lyhyt ja yksiteräinen miekka, jonka kahva ja terä oli taottu yhtenäisestä palasta terästä eikä kahvassa ollut puuosia. Kenukigata-tachi puolestaan oli muodoltaan jo paljon lähempänä tachia, silläs se oli ohuempi ja pidempi. Warabitetōn tavoin sen kahva oli taottu osana terää eikä kädensijassa ollut puuosia. Sen sijaan kahvassa oli ontto keskusta, joka muistuttaa kenukia, perinteistä hiuspinsettiä. Kenukigata-tachissa oli myös ensimmäistä kertaa japanilaiselle miekalle tyypillinen viisi- tai kahdeksankulmainen miekan poikkileikkaus, shinogi-zukuri.
Kun kenugigata-tachin kahvan ruoto eli nakago kehittyi, siihen kiinnitettiin mekugi-tapilla tsuka eli kahva, josta syntyi varsinainen tachi-miekka, erityisesti ratsuväen tarpeisiin. Ratsuja käyttävien samuraitten pääase oli ensin jousipyssy, sekä myöhemmin keihäs ja naginata, ja tachi oli läpi historian vara-aseen roolissa. Tachia kannetaan vyöllä terä alaspäin roikkuen, joka mahdollistaa helpotetun miekan vetämisen hevosen selässä. Pelkän terän, josta puuttuu kahva, voi tunnistaa tachiksi sepän allekirjoituksesta mei’stä, joka japanilaisissa miekoissa kaiverretaan nakagoon osoittamaan käyttäjästä poispäin niin sanotulle omote-puolelle. Eräs tapa erottaa katana – jota kannettaan terä ylöspäin – ja tachi toisistaan on siis sepän allekirjoituksista, jotka ovat päinvastaisilla puolilla toisiinsa nähden. Ratsuväen käyttämä tachi on päämääräisesti yhden käden viiltomiekka, jota voidaan käyttää myös kahdella kädellä.
Kamakura-kaudella (1185–1333 jaa.) mongolit yrittivät valloittaa Japania , mikä aikaansai merkittävää kehitystä miekkojen valmistustekniikoissa. Gorō Nyūdō Masamune — joka edusti Sōshū-tyyliä tai -sepänpajaa — tutki taistelussa vääntyneitä ja katkenneita teriä, ja löytöjensä perusteella kehitti miekantakomistyylin, jossa kovan hiiliteräksisen ytimen sivuihin ahjohitsataan pehmeämpää terästä. Hän kehitti myös vallankumouksellisia karkaisu- ja lämpökäsittelymenetelmiä. Tämä uusi tyyli mahdollisti leikkuuterän valmistamisen, joka on merkittävästi kovempi (rockwell-kovuusasteikolla 60) kuin vastaavat eurooppalaiset miekat (yleensä rockwell-asteikolla 48-52). Riittävän joustavan ja pehmeämmän munen eli miekan selän (rockwell-asteikolla 40) takia se ei kuitenkaan ole vaarassa katketa. Masamune myös loivensi valmistamansa tachin kaarta ja pidensi sen pistokärkeä, parantaen miekan pisto- ja leikkausominaisuuksia. Tachi pysyi käytössä katanan rinnalla erityisesti korkea-arvoisten komentajien aseena, merkkinä heidän asemastaan.
Katana kehittyi jalan taistelevien alempiarvoisten samuraitten kantamasta sasuga (刺刀) -veitsestä. Myös korkea-arvoisten ratsastavien samuraitten koshigatana-veitsi saattoi antaa vaikutteita katanalle. Jalkaisin taistelevat samurait kantoivat Kamakura-kaudella usein naginataa pääaseenaan, ja sasuga-veistä vara-aseena. Nanboku-chō-kaudella (1336－1392 jaa.) pitkät aseet kuten kahden käden miekat ōdachi ja nodachi olivat suosittuja, ja sasuga piteni pikkuhiljaa katanan mittaiseksi. Katanana voidaan perinteiststi pitää vyöllä terä ylöspäin kannettavaa, viiltoon ja pistämiseen soveltuvaa miekkaa, jonka pituus on yli 2 shakua (noin 60 cm). Vasta 1400-luvun alussa sepät vaihtoivat mei-allekirjoituksen puolta miekan ruodossa, koska miekkoja alettiin yhä yleisemmin kantamaan terä ylöspäin vyöllä katanan mukaisesti. Terminä katana on hiukan harhaanjohtava, sillä se itseasiassa tarkoittaa mitä tahansa yksiteräistä käyrää miekkaa, esimerkiksi mm. sapelia. Uchigatana on oikea termi aseelle, joka yleisesti tunnetaan länsimaissa japanilaisena katanana. Sodankäynti historian saatossa muuttui yhä enemmän suurien armeijoiden väliseksi sodankäynniksi, jossa keihäs syrjäytti naginatan, ja 1500-luvun lopulla portugalilaiset toivat tuliaseen Japaniin, katana lopulta syrjäytti tachin. Tässä yhteydessä ja pitkään tämän jälkeen monta tachia leikattiin nakagosta lyhyemmäksi, jotta niistä saatiin tehtyä katanan mittaisia, prosessi josta käytetään termiä suriage (磨上げ).
Muromachi-kaudella (1336-1573 jaa.) aseita oli helposti saatavilla, ja maanviljeljät, kyläläiset ja munkit saivat kantaa ja omistaa miekkoja. Vuonna 1588 Toyotomy Hideyoshi kielsi aseiden hallussapidon maanviljelijöiltä, ja pani täytäntöön miekkajahdin, jossa miekat takavarikoitiin väkisin heiltä.
Edo-kaudella (1603–1867 jaa.), Japanin sisällissotien päätyttyä vuonna 1638, Tokugawa bakufu, eli Tokugawa-sotilashallinto määräsi, että samuraitten oli kannettava kahta miekkaa, katanaa ja wakizashia. Sotilashallinto sääto myös lain, joka rajoitti näiden miekkojen pituutta. Katana ei saanut olla pidempi kuin 84.8 cm, kun taas wakizashi sai olla enintään 51.5 cm pitkä. Näitä rajoituksia muutettiin vuonna 1712, jolloin katanan uudeksi pituudeksi säädettiin 87.6 cm, ja wakizashin 54.5 cm. Ajan myötä katanan standardipituudeksi muodostui 70 cm. Ennen rajoituksia japanilaisten miekkojen pituus vaihteli merkittävästi aikakauden, muodin sekä käyttäjän mieltymysten mukaisesti.
Tokugawa-shogunaatti vaati, että samuraitten tuli kantaa kahta miekkaa merkkinä heidän asemastaan, ja tätä asetelmaa kutsutaan daishōksi. Tässä asetelmassa pitkän miekan virkaa toimitti katana ja lyhyt oli joko wakizashi tai tantō. Sisätiloihin, kotiin tai aatelisen tiluksille siirrettyessä katana luovutettiin palvelijalle, jonka tehtävänä oli huolehtia ja pitää kirjaa miekasta vierailun ajan. Miekat yleensä säilytettiin siihen tarkoitukseen valmistetussa kaapissa sisääntulon lähettyvillä. Lyhyttä miekkaa puolestaan sai yleensä kantaa mukanaan myös sisätiloissa.
Bujinkanissa miekkatekniikat tulevat pääsääntöisesti Kukishinden ryusta ja Togakure ryusta.
